Niin tota. Tulin tänne vain ilmoittamaan, että kello on täällä Amerikan länsirannikolla jo yli puolenyön ja herätys ja lähtö lentokentälle olisi tiedossa vajaan neljän tunnin päästä, joten San Francisco-päivittely jää kyllä sitten Atlantin toiselle puolelle mun ensi viikon rästi-listalle. Rinkka on pakattu viimeistä kertaa hostellin ovensuuhun odottamaan, ja fiilikset on... Rehellisesti? Tällä hetkellä, en tunne yhtään mitään. Mieli on tyhjentynyt ajatuksista. Ehkä se on se äärimmäisen haikeuden, innokkuuden, odotuksen, surun, ilon ja pelon tunteiden ristiriitainen kombinaatio, joka saa mussa aikaan neutraalin mielentilan. Ja ihan hyvä vaan etten ehdi panikoitua, Suomessa ehdin sitten analysoimaan ja erittelemään emootioitani varmasti oikein ajan kanssa. Mä en vaan voi uskoa, että tää vuosi on nyt oikeasti tässä. Lähes 11 kuukautta tien päällä ovat viuhahtaneet ohitse niin tajuttoman nopeasti ja, jälleen kerran, ihan hirmuisen tajuttoman uskomattoman mieletön vuosi takana. Ei sanat eikä tarinat eikä kuvatkaan riitä sitä kertomaan tarpeeksi elävästi, enkä vaihtaisi hetkeäkään pois. Mutta tämän tytön seikkailuthan eivät tähän lopu vaan päinvastoin, niitä on luvassa paaaaljon lisää jo lähitulevaisuudessa sekä Suomessa että muualla! ;) Ja kyllä vain on ihanaa, niin kovin ihanaa mennä kotiin rakkaimpien luo.
Seuraavan kappaleen tunnelmalla mennään, nimittäin nukkumaan ja sitten muutaman tunnin päästä lentokentän kautta kotiin. Helsinki, home, here I come.
(Mainostan samalla mun kaveria Zachia, joka soittaa kys. laulajan Emy Reynoldsin bändissä! Ihan näin btw.)
