Viimeiset viikot kuluneet töissä, töissä, töissä. En valita vaan iloitsen, sillä tilillä on vihdoin ja viimein rahaa! Whoo! Eihän sitä paljoa ole, Australian valtio kun riistää Working Holiday-viisumilla työskenteleviltä matkustajaparoilta 30% palkasta - eikä se raha siellä tilillä myöskään edes muutamaa päivää kauempaa pysy. Sad but true, reppureissulaisen palkka menee täällä pelkkään elämiseen, turha edes unelmoida säästötilin ruokkimisesta vaikka työtunteja karttuisi kuinka. Tässä vähän osviittaa mun viikottaisista menoistani:
Vuokra: $100
Bussilippu: $24
Internet (prepaid): $30 (Kyllä, viikossa. Ei, en huijaa. Huijaisinkin.)
Ruokaostokset: $100 (+++)
Kännykkä (prepaid): $8
Sitten siihen vielä päälle viikottainen baarireissu (jota ei kyllä enää tapahdu viikottain), satunnaiset ulkonasyömiset ja kahvittelut sekä muut sekalaiset ostokset... Ja hups, sinnehän se raha sitten hujahtikin. Palkkapussi karttuu täällä onneksi joka viikko eikä vain kerran-kaksi kuukaudessa niin kuin Suomessa, mikä helpottaa elämää huimasti. Onneksi Suomen verokarhu tulee muistamaan mun verokorttisähellykseni vuoden 2008 keväältä (tein kolme kuukautta töitä 60% veroilla huomaamattani, wtf) ja nyt, lähes kaksi vuotta jälkikäteen, kiitän itseäni tajuttomasta tyhmyydestäni kun veronpalautukset kilahtavat Nordean tilille itsenäisyyspäivän tienoilla ja takaavat edes pienet mahdollisuudet Gold Coastilta eteenpäin siirtymiseen uudenvuoden jälkeen. Matkustamisen lisäksi rahaa tullaan tarvitsemaan myös alati kasvavan 'must do'-aktiviteettilistan suorittamiseen, enkä muuten aio Australian mantereelta lähteä ennen kuin jokainen kohta kyseiseltä listalta on ruksattu! Listaan lukeutuu mm. tandemhyppy, sukelluskurssi ja surffitunnit. Dirtbiking, motocross, benjihyppy ja monenmonta muuta asiaa olisi myös siistiä suorittaa. Näin on näreet.
Viime yönä puolinukuksissa yöbussissa töistä kämpälle päin palatessa oivalsin muuten kaksi asiaa itsestäni. Ensimmäinen oli, että haluan opiskella. En siksi että mulla olisi kiire takaisin koulunpenkille, pelkkä ajatuskin etoo mua vieläkin, vaan siksi että tajusin tarvitsevani työpaikan jossa pääsen toteuttamaan itseäni ja jossa mun on mahdollista haastaa itseni uusilla tavoilla ja kokea onnistumisen elämyksiä. Toinen asia oli se, että mitä ikinä alankin opiskelemaan, se ala ei tule ikinä missään nimessä olemaan ravintola-ala. Miksi? Koska viimeistäänkin täällä oon huomannut, että se duuni ei tuo mulle henkilökohtaisesti mitään edellisistä. Jossain vaiheessa mietin kouluttautmista baarimestarin titteliin, mutta nyt pystyn yliviivaamaan sen mahdollisuuden listalta kokonaan. Itseasiassa, asiakaspalvelu ylipäänsä, nej tack. Älkää ymmärtäkö väärin, alassa itsessään ei ole mitään vikaa, mutta kahden vuoden työkokemuksella tiedän nyt, että mun stressinsietokyky ja kapasiteetti ei yksinkertaisesti veny sille alalle tarvittaviin mittoihin. Piste. Kahta askelta lähempänä eheää minäkuvaa ja tulevaisuuden (mahdollista) uravalintaa. Molemmat tuntuu vielä tässä vaiheessa kovin, kovin kaukaisilta.
Nyt unta, unta, unta jotta jaksaa töitä, töitä, töitä! Ja jotta ensi viikon viikonloppuna voisi sitten pitää ansaitun kahden päivän vapaan ja juhlia tämän tytön toista ikävuosikymmentä näyttävästi ja kuuluvasti.
No comments:
Post a Comment
Lähetä rakkautta!