happily screwed

Location: CAIRNS / QLD / AUSTRALIA

Terveisiä Cairnsista, mitäs tänne, esim sellaista että

• tili on virallisesti miinuksella
• kahden päivän puhelinsoittorundin jälkeen ollaan saatu tietää, että hedelmänpoimintatyö, jota pidettiin itsestäänselvyytenä, ei sadekautena olekaan Queenslandissa yhtään itsestäänselvyys, toisin kuin meille oltiin kerrottu
• mitään muuta kuin farmityötä ei ole edes mahdollista saada alle kolmeksi kuukaudeksi
• ei vaaaan jaksetaaaaaaah alkaa tähän työnhaku/CV/"hello my name is Linda and I need a fucking job"-rumbaan
• ei voida tehdä täällä mitään rahattomina
• ei voida edes lähteä Cairnsista muualle rahattomina
• iPod lähti kävelemään
• päätä särkee

In other words, we're screwed. Big time.

Ja silti, meitä vaan naurattaa. Jotenkin vakaasti uskotaan, että niin kauan kun pystytään säilyttämään hakuna matata-asenne, niin kyllä kaikki järjestyy.

NINE oli hyvä, musikaalien ystävät, käykää katsomassa.

Aivot lyö tyhjää ja tekee mieli lähteä juoksemaan ulos sateeseen ympyrää, hyvää yötä.

life is a beach and then you dive

Location: SOMEWHERE IN BETWEEN TOWNSVILLE AND CAIRNS / QLD / AUSTRALIA

Nonniin, ensinnäkin toivottaisin itse kullekin mahtavaa Australian kansallispäivää, mikä tietenkin varmasti kovasti liikuttaa jokaista suomalaista. :D Paikallisten perinteiden mukaisesti meidän pitäisi olla tällä hetkellä ulkona viettämässä virallista darrapäivää australialaisia kansanlauluja lauleskellen, mutta täältä bussista käsin se on, öh, hieman hankalaa. Ollaan viimeisten viiden päivän aikana vietetty yli 24 tuntia yhteensä busseissa, mikä ei kyllä oikeestaan enää tunnu juuri missään nyt, kun välimatkoihin on jo täysin tottunut. Viiden tunnin bussimatka tuntuu lyhyeltä ja 14 tunnin matka vaikuttaa normaalilta, kun taas Suomessa häntäluu puutuu jo 100km Helsinki-Lahti väliä ajaessa. Huhhuh! Kaikki on näemmä suhteellista. Tällä kertaa matka tosin saattaa tuntua hetkeä jos toistakin pidemmältä, sillä oon ilmeisesti mennyt hukkaamaan iPodini :( Odottelen vielä sen ilmestymistä jostain laukkujen ääristä ennen kuin alan soittamaan hostellien lost and found-numeroita läpi, nyyh!

Viime päivinä ei ole kaikenkaikkiaan muutenkaan tapahtunut oikeastaan mitään kovin jännittävää, mistä voisin tänne raportoida pitkiä pätkiä. Ulkona on satanut kaatamalla siitä hetkestä saakka kun päästiin Airlie Beachille perjantaiaamuna, mun monroe-lävistykseni on ollut tulehtunut jonka vuoksi jouduin passaamaan päivän snorklausretken Whitsunday-saaristoon johon Liisa otti yksin osaa, ja suurimmaksi osaksi oon siis vaan keitellyt pussinuudeleita, pessyt pyykkiä, nukkunut univelkoja pois, palautunut bussimatkoista, tunkenut ihmetököttejä ylähuuleeni turvotuksen laskemiseksi, hengaillut sisätiloissa odottaen sateen loppumista, katsonut elokuvia ja, um, juonut olutta sekä erittäin nopeasti päähän kilahtavia mojitoja. Sunnuntaina odotin koko iltapäivän aurinkoista hetkeä, jonka koitettua ryntäsin ulos hakemaan jääkahvia ja Subwayn ja suunnistin Lagoonille pistämään yksikseni piknikin pystyyn, mutta kuinkas ollakaan sade päätti jatkua juuri sillä sekunnilla kun olin päässyt nurmikolle makaamaan X-asentoon. Nice.

Airlien Hostellista (Magnums Backpackers) meille jäi kovin kummallinen vaikutelma. Ensinnäkin meidän dormin oven kahva irtoili koko ajan itsestään, ja jouduttiin melkein joka yö nukkumaan ilman kahvaa, lukkoa ja näin ollen ovi avoinna. Toiseksi kylpyhuoneen ikkunasta pomppi sisään sammakoita, joiden perässä juostiin paperipussit käsissä ympäri huonetta, ja huonetovereiden näkemän mukaan hostellin biljardipöydälle oli perjantai-iltana tippunut puusta käärme kesken pelin (huhhuh). Kolmanneksi hostellin siivoojat olivat omituisia ja töykeitä ja valittivat meille jokaisesta asiasta ja melkein murtautuivat kylpyhuoneeseen raahaamaan Liisan sieltä ulos kun "heillä oli kiire". Ok? Neljänneksi respan edessä oli AINA jonoa ja palvelua sai yleensä odottaa reilusti yli puolen tunnin verran. Viidenneksi muut asukit olivat myös jänniä tapauksia osittain, yhden yön mua piti hereillä yläsängyssä oksenteleva brittipoika, joka sammui ensin pariksi tunniksi vessaan ja lähti sitten juoksemaan puolialastomana ulos keskellä yötä ja kys. pojan kaveri sai sitten lähteä perään. Öhhhm? :D Kuudenneksi ilmastointilaite ei meinannut toimia kunnolla, jonka vuoksi huone oli vuorotellen kuin sauna ja toisina hetkinä taas kuin jääkaappi. Eli sinne sitten kaikki vaan Airlie Beachilla stopatessa, eh? No ei, oli se ihan hyvä hostelli ja loistavalla paikalla ja halvin mitä löydettiin, mutta meillä taisi vain olla huonoa tuuria. Tjsp.

Airlie Beach oli kaunis mutta pieni turistikylä, jossa kaikki mahdollinen aktiviteetti sijoittuu ulkoilmaan, joten sateisten päivien varalle tekemistä oli vaikea löytää. Suurin osa Airlielle matkaavista suuntaakin sukeltelemaan ja snorklailemaan läheisyydessä sijaitsevaan Whitsunday-saaristoon. Huono tsägä säiden osalta, siis, mutta vesi- ja sukelluskammoisena ihmisenä en ehkä kuitenkaan missannut NIIN paljoa loppujenlopuksi. Liisa kyllä oli nauttinut snorklaamisesta sateessakin ja suosittelee kuulemma lämpimästi kaikille Great Barrier Reefin alueelle eksyville daytouria! Whitsundaysille tehdään useampienkin päivien ryhmäretkiä veneillä ja ties minkä näköisillä paateilla, hinnat liikkuvat siinä 100-500 dollarin tienoilla, joten backpacker-budjetilla hinnat saattavat taata useamman viikon pikanuudelikuurin, mutta toisaalta, mikä täällä Australiassa nyt olisikaan halpaa? Sitä paitsi, esimerkiksi Fraser Islandin 3 päivän retkestä pulitettiin 330 dollaria naamalta, ja oli kyllä sen arvoista!

Airlien jälkeen oli eilen vuorossa yhden päivän+yön mittainen stoppi Townsvilleen, missä ei kyllä ollut oikeastaan yhtään mitään. Kadut olivat tyystin autiot, ihmisiä ei baarien lisäksi näkynyt missään, ja meille välittyikin paikasta kummitustownin vaikutelma, vaikkei Townsville edes kovin pieni kyläpahanen ollut. Päivän kohokohta oli henkilökunnan tarjoama valkoviini-hetki hostellin parvekkeella brasilialaisen folk-yhtyeen jammailua kuunnellen, mutta muuten Townsvillesta ei jäänyt mieleen oikein mitään konkreettista ja oltaisiinkin näin jälkeenpäin ajatellen voitu vain jatkaa matkaa suoraan Cairnsiin.

Cairnsissa meillä on hostelli varattu sunnuntaihin saakka, jonka jälkeen olisi tarkoitus metsästää kyyti ja farmiduunia helmikuun ajaksi ennen Brisbaneen palaamista helmikuun lopulla Future Music-festareita varten. Mutta kuten jo aikaisemmin todettu, kiveen kirjoitettuja suunnitelmia on täällä mahdotonta kehitellä, joten nautitaan vielä East Coast-lomailusta jokaisella aistilla viikon loppuun saakka ja katsotaan sitten minne nenä näyttää. Ihana, ihana huolettomuus!

up we go and down we come

Location: RAINBOW BEACH / QLD / AUSTRALIA

Tänään siis oli vuorossa heti aamusta se kauan odotettu tandem, and what can I say? Elossa selvittiin ja fiilis on uskomaton. Sydän lyö vieläkin tuhatta ja sataa, päässä huimaa ja adrenaliini jyllää, olennaisimman kertovat varmastikin itse kuvat. (Video ei nyt suostunut jostain syystä latautumaan tänne, koitan saada sen johonkin seuraavaan postaukseen toimimaan. Joo ja näytän hölmöltä, tiedetään, mutta niin näyttäisitte tekin mun asemassani, believe me!)

Edellisenä yönä tuli arvatenkin nukuttua levottomasti ja autossa perhoset sinkoilivat vatsassa hullunlailla.

Treenaus kesti suurinpiirtein viisi minuuttia ja sitten oltiinkin heti good to go!

And up we go!

Oli tosi outoa, että aamulla herätessä jänitti vielä niin paljon, että kädetkin tärisi, mutta sitten kun päästiin koneeseen niin rauhotuin ja pelko alkoi muuttua odottavaksi ja innokkaaksi jännitykseksi, eikä missään vaiheessa iskenyt pakokauhu. Altitude-mittarin lukema kohosi ja kohosi, ihmisiä ei enää erottanut, talot pienenivät pienenemistään ja koko maisema näytti epätodellisen unenomaiselta. Ei se voinut olla oikea maailma, ei me voitu oikeasti olla hyppäämässä kahden ja puolen kilometrin korkeudesta lentokoneesta 220 kilometrin tuntivauhdilla alas, ei vaan voitu.

Liisa hyppäsi (vapaaehtoisesti) ensin, ja siinä vaiheessa kun ovi avautui taidettiin tajuta molemmat, että nyt se on menoa.

And then it was my turn.

Pelko oli tipo tiessään, annoin ajatusten karista jonnekin kauas, pää tyhjeni kaikesta. Ja sitten vain kuulin "Are you ready? Okay, so ready, steady..." ja "GO":n kohdalla kaikki sumeni, ei ollut enää mitään mistä pitää kiinni, maailma alkoi pyöriä ympärillä, tuuli tuiversi, en kuullut edes omaa kiljuntaani ja tunsin olevani täysin painottomassa tilassa.

Pyörimisvaiheen jälkeen putoaminen ei enää tuntunut putoamiselta - se tuntui epätodelliselta, lentämiseltä, ilmassa kellumiselta. Sen hetken ajan tunsin oloni vapaaksi, vapaammaksi kuin ikinä ennen.

25 sekuntia tuntui sekunnin murto-osalta, sitten avattiin varjo ja putoaminen hidastui. Kaikki näytti niin pieneltä, enkä voinut uskoa roikkuvani kilometrien korkeuksissa. Pystyi taas vetämään henkeä, rentoutumaan ja nauttimaan uskomattomista maisemista viitisen minuutin verran.

Laskeutuminen sujui pehmeästi tulikuumalle rantahiekalle, ja olo oli epäuskoinen kuin voittajalla. "WE DID IT!"

Mä en osaa sanoin kuvailla tämänhetkistä tunnetilaani. Päässä pyörii vieläkin, mutta muuten hypyssä ei ollut mitään epämieluisaa - kaikki sujui alusta loppuun hyvin, eikä paine tuntunut edes korvissa. Miksen ole tehnyt tätä aikaisemmin?! Valehtelematta voin sanoa hypyn olleen elämäni kertakaikkisen paras kokemus ja sitä ei voi sanoin eikä kuvinkaan selittää, se pitää itse kokea. Ollaan ihan koukussa ja jos rahatilanne vain antaa kevään aikana periksi niin tehdään vielä ihan varmasti korkeampikin hyppy. Ja korkeanpaikankammoni on tällä hetkellä tipotiessään, tuntuu siltä, että voin tehdä ihan mitä vain. Benji-hyppy seuraavaksi ehkä jopa maybe?!

Muutaman tunnin päästä Rainbow Beach ja Fraser jäävät kauas taakse ja bussissa tullaankin viettämään 14 tuntia putkeen. Hassua kyllä, suunnattomiin välimatkoihin kaupunkien välillä on täällä jo ihan tottunut, eikä 14 tuntia edes tunnu mahdottoman pitkältä ajalta paikallaan istumiseen. Huomenna herätäänkin sitten Airlie Beachilta, siihen saakka adiós!!

somewhere over the rainbow the skies are blue

Location: FRASER ISLAND / QLD / AUSTRALIA

Voi jummijammi kun mulla olisi teille NIIIIIIN monta tarinaa kerrottavana maailman suurimmalta hiekkasaarelta ettette uskokaan. Fraser Island oli upea, ja kolmessa päivässä ehti nähdä ja kokea ja oppia uskomattomia asioita, vähintäänkin yhtä uskomattomassa seurassa. 123km pitkä ja 14km leveä lauttamatkan päässä sijaitseva saari, josta löytyy hiekkaa enemmän kuin Saharasta (ja on muuten fakta!), ja silti niin vihreä ja upea.

Nyt on kyllä ihan oikeasti niin että tämä tyttö ei pysty eikä kykene ajattelemaan saatika sitten tarinoimaan tänne ainakaan kovin äidinkielellisesti korrektisti kun päätä jomottaa ja vatsaa vääntää väsymyksestä ja jännityksestä, joten luovutan suosiolla ja annan kuvien (jotka on osittain vähän väärässä järjestyksessä joo) puhua puolestaan...

DAY 1:

The ferry.

The beach.

Meressä ei voinut kylläkään uida kun rauskuja ja haikaloja piilotteli siellä vaanimassa pahaa aavistamattomia turisteja...

(Tän kuvan pitäisi olla tuolla vähän edempänä mutta kun en jaksa siirtää.)

Eli Creek.

The rusty boat.

Siis hylky, joka oli 3/4 hiekan alla (älkää kysykö miten se oli sinne joutunut, multa meni se tarina kokonaan ohi :D).

DINGOT! Ovat täällä varsin iso riesa kun ryöstävät ruuat ja tappavat lapset, mutta me (tytöt) "aww"iteltiin silti. Fraserin dingot ovat kuulemma viimeiset "aidot" ja puhdasrotuiset lajinsa edustajat koko maailmassa, saarelle ei saa tuoda koiria risteyttämisen pelossa. Noosassa tavattiin taksikuski jolla oli lemmikkeinä kaksi tuommoista. No aww hei!

Kyllä, se on meduusa. Kuollut kuin kivi, ja pirskuleen iso. O__O

The Rock.

Kalliokieleke saaren itärannikolla, josta oli ihan tajuttomat näköalat ja pystyi bongailemaan haikaloja.

The pub. No hei, tottakai!





Kuten taisin jo mainita, porukka oli aivan loistavaa, etenkin tour leader, joka sattui olemaan DJ Ian Careyn yksi parhaimmista ystävistä, ja näin ollen hurjia keikkatarinoita riitti. "Get shaky" tulee soimaan varmana koko loppuviikon päässä... Pubi-illan jälkeen suunnistettiin pilkkopimeälle rannalle, josta näkyi valehtelematta elämäni upein tähtitaivas, linnunrata hohti kirkkaana ja jokainen mahdollinen tähtikuvio näkyi. Opittiin australialaisesta tähdistöstä ja bongailtiin tähdenlentoja ja makoiltiin lumoutuneina hiekalla (mikä ei kyllä ehkä ollut kovin järkevää kun seuraavana päivänä samasta kohtaa rantaa oli löytynyt käärme hiekkaan piiloutuneena.)

DAY 2:

The rainforest.

Kyllä, sademetsä hiekkasaarella. Rutikuiva, mutta mielettömän upea ja vihreä ja erilainen.

The Lake Birrabeen.

Kristallinkirkkaan sinistä vettä, valkoista hiekkaa, ahhhh PARADISE! Vesi oli niin lämmintä ja kirkasta, että se tuntui enemmänkin uima-altaalta kuin järveltä. Viihdyttiin tuolla monta, monta tuntia makoillen ja salaisesti toivoen, että siihen veteen olisi ollut mahdollista jäädä kellumaan seuraavaksi 10 vuodeksi.

(Naamataulu kaipaili vähän taidokasta photoshoppailua.)

The red lake.

Järven ympärillä kasvoi teepuita, joiden lehdet olivat värjänneet koko järven punaiseksi. Ihan uskomattoman näköistä, kuin teekupissa olisi uinut.

DAY 3:

The desert and the green lake.

The whole gang!

Käveltiin muutaman kilometrin verran polttavassa hietikossa ja aijaijai jalkapohjat paloi hui.

Henkeäsalpaavien näkymien, ihanien ihmisten, rusketuksen ja upeiden uusien kokemusten lisäksi opittiin myös paikallisesta historiasta ja kulttuurista yhtä jos toista mielenkiintoista. Syötiin mm. kengurua maanantaina iltapalaksi - ja aijai kun oli namnam hyvää! Tuntuuhan se tosi oudolta ajatella syövänsä Skippya, mutta syödäänhän mekin koto-Suomessa Petteri Punakuonoa, eikö?

Mun maailmankuvani on mullistunut kuluneen viikon aikana ihan täysin päälaelleen. Se on tosi outoa, oon oppinut ja ajattelemaan asioista, elämästä, maailmasta ja ihmisistä täysin eri tavoilla. Oon tajunnut, kuinka upeassa paikassa me eletäänkään ja kuinka paljon täällä on nähtävää ja koettavaa. Ja kuinka onnekas oon kun oon täällä kokemassa tän kaiken ja kuinka mahtavaa se on ja kuinka loppujenlopuksi elämä on ihan liian lyhyt jajaja. Kaikkea liian isoa pohdittavaksi näin pieneen päähän. "5 days can change your world, 5 days can make it turn." Outo ja ristiriitainen, mutta samalla upea tunne.

Mutta nyt hei ihan oikeasti ei runosuoni taikka ajatus luista, 5 tunnin päästä herätys ja 8 tunnin päästä TANDEM (!!!) ja perhosia vatsassa ihan hirrrmuisesti AAAPUA! Pitäisikö siihen jotenkin henkisesti varautua, että kohta tiputaan ja korkealta tiputaankin? Käsittämättömän pelonsekaisen mahtava fiilis, huuui. Illalla sitten siintääkin edessä 14 tunnin yöllinen bussimatka, määränpäänä perjantaina Airlie Beach & Whitsunday Islands! Wish me luck AAAGH!!